Perjantai-ilta

Kirjoitellessani tätä postausta kuuntelen kotoisia ääniä makoillessani sängyssä. Koiran kuorsaus kuuluu lattialta sängynpäädystä ja miehen kuor… öh, ”hengitys” vierestä. Jos nämä äänet olisivat hieman hiljaisempia, kuulisin myös pikkuneidin tutin lupsutuksen pinnasängystä. Tunnen onnea saadessani kuulua tähän joukkoon. Minun perheeni.

Huomenna, tai oikeammin tänään, onhan kello jo yli puolen yön, neidille annetaan nimi. Nimi ei ole yllätys vieraille, kirjasimme sen myös ristiäiskutsuun. Iltapäivä ja ilta meni ristiäisvalmisteluissa. Huomenna juhlitaan! Aamulla tosin valmistelut jatkuvat hieman, tekemämme voileipäkakut täytyy vielä koristella, kukat täytyy hakea kukkakaupasta ja kakku konditoriasta. Lisäksi juhlapaikka täytyy järjestää. Muuten olemmekin valmiina. 

Viime sunnuntaina myös ystäväni synnytti. Innolla odotan uuden tulokkaan tapaamista. Odotan innolla myös äiti ja vauva -treffejä, joita varmasti pidämme tiuhaan tahtiin. Tule pian kevät, niin pääsemme vaunuilemaan yhdessä auringonpaisteeseen!

– Kaisa

Kevään merkkejä

Aurinko on tullut takaisin! Aamulla ennen seitsemää töihin lähtiessä oli vielä hämärää, mutta jo matkalla valo alkoi silmin nähden lisääntyä. Puolen päivän aikaan riemullani ei ollut rajoja, kun aurinko häikäisi silmiä ikkunan läpi. Kotiin tullessa aurinkolasit silmilläni ajaessani huomasin, että Turun tielle oli muutettu kesänopeusrajoitukset. Selvittiin siis tästäkin talvesta!

Kevään merkkejä.
Kevään merkkejä.
Viikonloppuna stressitaso oli matalalla. Lauantaina olin pitkästä aikaa yksin kotona. Poikaystävän tutkiessa ystävänsä kanssa ensin golf-messujen ja myöhemmin Kallion kuppiloiden tarjontaa, vietin laatuaikaa kotona yhdessä koiran kanssa. Pestiin pyykkiä, tyhjennettiin tiskikone, järjesteltiin kotia, leviteltiin lunta takapihalla lumen sulamisen nopeuttamiseksi ja otettiin torkut sylikkäin keskellä päivää. Nautittiin vain olemisesta. Muistin taas millaisia lauantaipäivät usein ennen olivat. Vaikka yksin vietetty aika on ihanaa sekin, oli illan tullen jo aikamoinen ikävä koko päivän erossa olon jälkeen toista.

Sunnuntaina leivoin pitkästä aikaa. Helpon kaavan kautta toki, tein kaksi piirakkaa poikaystävän vanhempien visiittiä varten. Meillä jään usein keittiössä toisen innokkaan ja taidokkaan kokin jalkoihin, mikä arkena onkin enemmän kuin ok. Kuitenkin ajan kanssa ja inspiraation iskiessä kokkaus, ja etenkin leivonta, on mitä parhainta ohjelmaa sunnuntaipäivälle.

Otin myös askeleen kohti aikaansaamista; laitoin tiedustelun alkukesästä pidettävästä koirakoulusta. Aktivointia ja yhdessäoloa minulle ja koiralle. Vastauskin tuli jo, ja meidät on vahvistettu osallistumaan. Mahtavaa, nyt voin vetää ensimmäisen viivan siihen kuvitteeliseen tukkimiehen kirjanpitoon, johon merkkaan kaikki tämän vuoden (pienetkin) onnistumiset!

Kaisa